Digicamera.net - Valokuvausfoorumi

jaava kirjoitti:Seuraavanakin vuonna mulla on ollut sama kamera mukana UK-puiston vaelluksella. En yhtään muista missä päin tuo yö on vietetty,

Tuollaista metsää on runsaasti Lokan altaan itäpuolella Jaurun ja Nuortin välissä. Tosin en ole siellä kulkenut 1969 jälkeen. Silloin vasta UK-puistoa suunniteltiin Urkille 70v synttärilahjaksi. Vaelsimme silloin parissa viikossa Tulppiosta Rajajooseppiin. Filminä oli viisi rullaa itse purkitettua Plus-X:ää ja yksi rulla Kodachrome II:sta. KII:n valotukset meni pariaukkoa alle, kun valotusmittaria ei ollut mukana. Ja kamerana Canon FP + FL 85/1.8

Pan kirjoitti:Tuollaista metsää on runsaasti Lokan altaan itäpuolella Jaurun ja Nuortin välissä.

Kutsuvat sitä nykyään Itäkairaksi. Olisko saanut uuden nimen ton Urho Kekkosen kansallis puiston lahjotuksen yhteydessä.
Itäkairassa on paikoin sankkaa kuusimetsää ja paljon karhuja. Välillä siellä tuli olo, niin kuin olisi tarkkailun alla. Niin ja ne suot pitää mainita, tuntu että ulottuivat taivaanrantaan - jos karhu olis tullut pitkospuita vastaan, niin kumpi olis väistänyt (käyttääks ne pitkospuita:).

Pan kirjoitti:Tosin en ole siellä kulkenut 1969 jälkeen. Silloin vasta UK-puistoa suunniteltiin Urkille 70v synttärilahjaksi. Vaelsimme silloin parissa viikossa Tulppiosta Rajajooseppiin.

Mun olis tehnyt nuorena miehenä myös mieli vaeltamaan Lappiin, mutta menin naimisiin naisen kanssa, joka ei metsän puolelle suostunut tulemaan.

Melkein sama matka oli mulla kun tulin Tulppiosta Kiertämäjärville (5km Raja-Joosepista etelään), josta käänsin länteen kohti Saariselkää.
Nuorttijoen ylitys oli aika riskaabeli (rinkan soljet oli auki!), kun on yksin liikkeellä. Se on vuolas ja vesi ulottui reisiin syvimmässä kohdassa. Ilman kunnon kävelysauvaa ylitys ei olis onnistunut - jalkaa kun siirsi eteen, piti askeleen olla lyhyt, muuten virta käänsi koko ukon myötäseen. Silloin oli rajavyöhykettä muutettu sen varran, että joen yli olis päässyt myös rajamiesten sillan kautta (mun varasuunnitelma).
Jauru oli sen sijaan jo ehtinyt suurimmat vedet viedä itään, joten ylitys oli helppo. Samoin kuin Suomusta löytyi helposti ylityspaikka.
Käytin muuten matkaan 3 viikkoa - se on jo hieman liikaa erämaassa. Aloin loppumatkasta unelmoimaan höyryävistä luhapadoista ja puheen sorinasta. Silti Saariselälle tultua en uskaltanut ylittää tietä, kun parin sadan metrin päässä oli auto tulossa. Jotenkin urbaani elämä vaikutti pelottavan oloiselta:). Ja villiintymisen huomas kyllä mun hajustakin - itse en sitä ketunpesän hajua tunnistanut kuin aavistuksen omaisesti. Vastaan tullut puolisko kyllä ja hotellin vastaaottovirkailija.
Tekokuitu kun saa mikrobitoimintaa, siihen ei auta kuin hyvä pesu ja pakastaminen. Sit on taas hajuton muutaman päivän.

Aivan varma en ole, mutta epäilen että tässä on Vuotson Nattaset pohjoisen puolelta ja aika idästä (kuvattu 2001):

bengtskär lighthouse (explored) by Antti Tassberg, on Flickr

Lapin reissulta muutama varmasti usein kuvattu paikka ja syntyneitä tuntoja ja tunnelmia. Ensin kuva siitä kohtaa, missä Saanajärvi on juuri auennut silmien eteen, kun nousee polkua kaakkoispään ohi kohti pohjoista. Rannalla aika kaukana näkyy, jos katsoo tarkasti, Saanajärven kota, ja takana Iso-Jehkas. Polku kodalle ylittää kiviä pitkin Saanajärven laskujoen, joka tähän aikaan vuodesta on lähes kuiva. Toinen kuva on kodan toiselta puolelta näpsästy, eli kota ja Saana sen taustana.





Kulkijalle herätti paikka ajatuksia:

- tunsin ylpeyttä; tuli lähdetyksi, jaksoin tänne, vielä nousee jalka kivien yli, pääsen ylämäkeen
- tunsin nöyryyttä; tiedän, ettei ole itsestään selvyys, että pystyy omin jaloin kulkemaan helpossakaan maastossa, saati näillä rinteillä ja näissä kivikoissa
- tunsin kiitollisuutta; ei pärjää ihminen yksin, vaikka kuinka voimansa tunnossa niin uhoaisi. Kiitin sitä, joka on nämä polut merkinnyt, jopa kiviä siirrellyt kulkijan helpotukseksi. Kiitin sitä, joka on kodan rakentanut evästämisen tuulensuojaksi, siihen tulisijan, puuvajan ja kuskannut sinne polttopuut. Ja etenkin kiitin sitä, joka oli jättänyt minigrippipussiin tulitikut, kun ei tullut itselle mukaan…

Kun vaihdoin repusta kuivan paidan päälle ja kota lämpeni, oli siinä ja siinä, ettei tullut pakanallekin suorastaan harras olo? Ainut vika Lapissa on, että sinne on pitkä matka. Vaan menettäisikö hohtonsa, jos olisi lähellä?

Laitan vielä linkin edellä olevien lisäksi tusinaan muuhunkin kuvaan, jos jotakuta kiinnostaa:

https://flic.kr/s/aHsmGQaCCA" onclick="window.open(this.href);return false;

JL Anttola

JL Anttola kirjoitti:Lapin reissulta muutama varmasti usein kuvattu paikka ja syntyneitä tuntoja ja tunnelmia. Ensin kuva siitä kohtaa, missä Saanajärvi on juuri auennut silmien eteen, kun nousee polkua kaakkoispään ohi kohti pohjoista.

Kovasti muistoja herättäviä kuvia. Siitä on yli 20 vuotta, kun päivärepun kanssa tehtiin Kilpisjärven maisemiin retkiä. Tuota samaa polkua kuljettiin puoliskon kanssa Saanaa kiertämässä (pahuksen isokivistä rakkamaastoa oli tuntirin ja järven välissä) ja taukoa pidettiin järven länsipäässä olevalla tuvalla. Saanakin huiputettiin joku päivä (ovat kuulemma rakentaneet sinne sittemin portaatkin jyrkimpiin paikkoihin), mutta taivas ja huippu meni pilveen kun päästiin ylös - edes järvi ei näkynyt.
Mukava reissu.

Hienoja on katella nuo Jaavan vanhemmat kuvat, ihaillen kateltiin myös viime viikolla siellä ylläällä niitä, jotka lähti miestä tai naista korkeemman rinkan kanssa kohti Haltia! Mutta silti oon onnellinen, että pääsen edes päiväretkelle merkittyä polkua pitkin.

Meijän viime viikon joukkueen syntymävuodet on -41, -45, -50 ja -54. Ja miulla jalat vajaakuntoset nuoruuven haaverin jäliltä. Niillä eväillä on mentävä, mitkä on, ja asetettava haasteet ja rajat sen mukaan, ja niiko sanoin, hienoa oli nyt ja on ollut muullonkin. Ei ole sen Saanajärven rantapätkän kivikot tasottuneet, vaan pääsee siitä kun muistaa että kävely ja maisemien kattelu ei tapahu samaan aikaan. Sauvoja ilman en kyllä lähtis ite.

Viikko sitten sunnuntaina myö vallotettiin Saana. Kirkas ilma oli allaalla, mutta koko yläharjanne oli pilven sisässä ko lähettiin kapuammaan. Siinä yläharjanteelle nousussa, hiekkasessa rinteessä, oli aikasemmin puuportaat, mutta ne on ollu jo muutaman vuoden poissa. Nyt - ihan muutama viikko sitten - siihen valmistu kaks pätkää kivisiä portaita. Niiden päätarkotus ei miun ymmärryksen mukkaan oo turistien auttaminen, vaan Saanan suojelu. Kun turistit kulkee aluskasvillisuuden pois, sulamisveet vie hiekan, jää kivikko. Toipuminen kestää noin pohjosessa ja noin ylläällä sata vuotta. Portaat ohjaa turistivirran yhteen kohtaan siinä arimmassa rinteessä, eivät kalua koko rinnettä.

Kun päästiin ne portaat, sukellettiin pilveen. Ja hitonmoinen vastatuuli. Nyt kun kaikki laittaa kuvasa pilvipalveluun, on se pilvi täynnä bittejä. Onneksi suurin osa kännykkämössöä, mutta oli siellä teräviäkin joukossa; ainakin välillä ihan naamaan sattui... Meillä kaks kertaa siellä yläharjanteella äänestettiin, luovutetaanko ja käännytään, vai jatketaanko. Äänin 1 - 3 jatkettiin; muut ois kääntyny, mie sanoin että kun on tänne asti tultu, niin huipun postilootalla käyvään. Toinen äänestys oli helpompi, kun voin näyttää kännykän karttaselaimesta, että 150 metriä ennää. Onneks oli sen verran kamerakalustoa repussa, ettei tuuli vienyt. Meni vähän extremen puolelle porukka huomioiden, mutta käytiin. Näkyvyys oli muutaman kymmenen metrin luokkaa, opasteitakin sai tiirailla kiviltä sumun läpi. Ees mastosta ei näkyny pilkahdustakaan, vaikka ehkä sadan metrin päästä se reitti menee.

Kun päästiin takasin alas, Saana kylpi auringossa, se pilvi oli hävinny. Jäipähän haaste mennä toisena syksynä kirkkaalla kelillä sinne.

Tuossa kuvasarjassa on mustavalkoseksi modattu kuva siitä Saanajärven päivätuvasta. Ite oon siellä käyny suksipelissä pääsiäisen aikaan joskus yheksänkymmentäluvun alussa muistaaksein; muistin tuvan isommaks ja kaminan eri nurkkaan, mutta kyllä tuvassa oli valmistumisvuosi merkitty 1974, eli muistin tepponen.

Tällästä tekstiä taas kirvotti; toivottavasti kestätte. Tai ei näitä oo pakko kenenkään lukea...

JL Anttola

Saimaalta.

Kapa

Mie oon valokuvauksen harrastelija, ja sitäkin aktiivisesti vasta muutaman vuoden ajan. Ikä lähes seittemänkymmentä, eli kyky oppia uusia asioita ei ennää ainakaan parane. Silti on halu oppia uutta, siis sekä toteuttamaan että ymmärtämään harrastamaansa asiaa.

Ja tiedän, että veli Kapama on tunnettu ja tunnustettu valokuvaaja, useita näyttelyitä pitänyt; en missään nimessä pysty enkä edes halua asettaa hänen osaamistaan kyseenalaiseksi. Mutta tuosta edellä olevasta kuvasta uskallan silti kysyä, että mitä siinä pitää katsoa ja miten se kuva pitää kokea? Kysyn siis oppiakseni, kun omalta kortilta oon omasta mielestäni tuon tapasia kuvia heti ottamisen jälkeen lähettänyt bittien avaruuteen sillä punasella roskakorin kuvalla sadoittain, jos en tuhansittain?

Jaakko Latvanen, Anttola

JL, eikö se ole niin että kuvaaja tuottaa sen näköstä ku tykkää ja katsoja joko tykkää tai ei? :)

Kapamalla kyllä ihan oma tyyli ja henk.koht. tykkään tästä enempi kuin monesta muusta hänen kuvastaan. Mut tääl o pää muutenki pimee ja tummat seisauttaa aina. Vaimollaki oli nuorempana pikimusta tukka....

Kyllä tykkään tästä Kapaman viimeisimmästä kuvasta. Mieleeni tulvii muistoja huolettoman nuoruusajan kalastus- ja sorsastusreissuista. Järveltä palatessa oli usein todella hämärää, eikä sitä venepaikkaa aina kunnolla nähty metsään päin katsottaessa. Rannalla sitten kun katseltiin järvelle, niin se näkyi usein juuri kuvankaltaisena tunnelmaltaan ja valaistukseltaan. Eräkaverini on jo poistunut tästä ajasta, mutta muistot elävät.

rolsen kirjoitti:......tulvii muistoja huolettoman nuoruusajan kalastus- ja sorsastusreissuista. Järveltä palatessa oli usein todella hämärää, eikä sitä venepaikkaa aina kunnolla nähty metsään päin katsottaessa. Rannalla sitten kun katseltiin järvelle, niin se näkyi usein juuri kuvankaltaisena tunnelmaltaan ja valaistukseltaan......

Tuon kun luin niin ne omat nuoruusajan rapureissut syksyisellä järvellä tulvivat kuvan myötä mieleen.

Alkusyksyn kuvatusta Kolilta.

Finnish national landscape

JL Anttola. Kyllä uudistumista voi tapahtua ja uuden oppimista vanhemmallakin iällä. Jopa minä seitsenkymppiä täyttäneenä saatan sellaiseen sortua. Näissä maisemissani on kysymys pitkälti henkilökohtaisesta kokemisesta, yrittää välittää kuvin sitä tunnetilaa ja kokemuksen rikkautta/kummallisuutta, joka tapahtuu itselle. Ikäänkuin ohjeena sille kokemuksen tielle, joka on kaikille avoin. Tuo maisema, johon tartuit on minulle ollut tärkeä. Kesämökiltä, johon minulla on viha-rakkaussuhde. Äsken sovittiin kaupasta, ja myyn oman puolikkaani veljelleni. Liian kaukana, Ruokolahdella. Valo, joka on valokuvan perusta, on maisemakuvassakin tärkeä. Kokemus voi sitten olla puhdas, synkkä, iloa tuottava, valoisa... kaikkea tätä ja vielä enemmän noitten väliltä. Jollain lailla vihje katsoja omaan sisimpään.

Kapa

p.s.

Tässä yksi sarjastani "Kotiinpaluu". Yksin bussissa palatessani Lahdesta näyttelyn avajaisista seuraavana päivänä pimeänä helmikuisena iltapäivänä.En oikein pidä maiseman reproamisesta.
ei sitä voi jäljentää.

Laitetaan perään vielä toinen hullutus, ettette luule, että on joku epäonnistunut onnenkantamoinen.

Kapa

Kiitokset rolsen, pjm ja erityisesti Kapama!

Taas viisastuin. Kuvalla on aina tarina kerrottavanaan, olin vain sokea näkemään sitä tarinaa Saimaa-kuvasta. Jo rolsenin ja pjm:n vastaukset ohjasivat minua oikeaan suuntaan; heille kuva oli avannut jotain omasta kokemusmaailmasta. Kyse on samasta asiasta, miten itse katson varsin kliseisiä Lapin-kuviani; ne siirtävät minut siihen hetkeen ja tunnelmaan, milloin kuva on otettu.

Tässä sarjassa oli tuossa edellä jaavan varsinaisilta patikkamatkoilta ottamia kuvia vuosien takaa. Nekään kuvat eivät minulle olisi ilman hänen kirjoituksiaan varmaan avautuneet; kirjoitukset luettuani taas olin luullakseni kovasti hänen tunnelmissaan, jopa kateellinen pitkille yksinäisille kulkemisille.

Voi olla, että jos olisin malttanut istua paikallaan ja vain katsella tuota Kapaman Saimaa-kuvaa, sekin olisi alkanut avautua. Tai sitten se avautuikin alitajunnassa, ja avautui jotenkin negatiivisena, huonoja muistoja yritti tunkeutua mieleen? Olen nimittäin itsekin omistanut kesäpaikan Ruokolahden ja Rautjärven rajalla sijaitsevan pienen järven rannalta; ostin sisariltani osuudet perintötonttiin. Työt olivat silloin ensin Helsingissä ja asunto Vantaalla, ja sitten sekä työt että asunto Jyväskylässä. Kun tuolla kesäpaikassa vapaa-aikoja jonkin verran silloin vietettiin, siellä aina mieli suunnitteli kaiken, mitä siellä tehdään ja rakennetaan ja toimitaan, ja kun palasi kotiin, mieli mietti, ettei jären hitusta tehdä kesäpaikkaa 300 km:n päähän kodista ja arjesta. Lopulta myin tontin pois. Se negatiivinen ei liittynyt itse paikkaan; enemmänkin siihen, ettei niitä suunnitelmia - oli niissä sitten järkeä tai ei - saanut koskaan toteen. Kesken jätetyn tekemisen harmitus. Tietoisesti en sitä paikkaa Kapaman kuvaa katsoessa ajatellut, mutta mielen syvimmät askaroinnit eivät aina pulpahda pintaan?

Kuvia ei pitäisi selittää, mutta meille "sokeille" se joskus on tarpeen...

Vielä kerran, kiitokset ohjaamisesta!

Jaakko

Kapama kirjoitti:Kyllä uudistumista voi tapahtua ja uuden oppimista vanhemmallakin iällä. Jopa minä seitsenkymppiä täyttäneenä saatan sellaiseen sortua. Näissä maisemissani on kysymys pitkälti henkilökohtaisesta kokemisesta, yrittää välittää kuvin sitä tunnetilaa ja kokemuksen rikkautta/kummallisuutta, joka tapahtuu itselle. Ikäänkuin ohjeena sille kokemuksen tielle, joka on kaikille avoin.

On kovin synkkiä sun kuvat Kapa. Toivottavasti ei liity kesämökin lisäksi yleisemminkin ikään - mulla kun tuo 70-rajapyykki lähestyy aivan liian kovaa vauhtia, ja oman rapistumisen huomaa yhä selkeämmin. Tähän ikään tullessa ensin päivät vaihtui viikoiksi, ja nyt alkaa jo kuukaudet kulumaan samaa tahtia. Onneksi kolme neljästä sairastuu dementiaan, ja unohdus peittää armeliaasti sen mitä vanhuusvuodet saa aikaan. Jotenkin toivon olevani yksi kolmesta. Arki osoittaa mulla olevan hyvät mahdollisuudet.

Kapama kirjoitti:

Tämä tapa tallentaa kuvat on mielenkiintoinen - aivan kuin ne olisi syövytetty peltiplootulle. Tuo prosessi tukee mollissa näyttäytyviä kuvia.

Kapaman hienojen tummansävyisten tuotosten vastapainoksi hiukan valoa ja väriä letkuun. Kolilla kun tuli käydyksi ja kuvia otetuksi, pistänpä lisää tännekin silmäiltäväksi.

Finnish national landscape (5)
Finnish national landscape (4)

Kolin maisemissa silmä aina lepää. On kuitenkin jo niin koluttu kohde, että saa olla varsinainen taikuri, että tuolta saa aikaiseksi jotain ennen näkemätöntä. Ei nämä huonoja ole, kohde vain haastaa enempään.

Kapa

Kolin huipulta tämä, "ajan synkeässä hengessä" hieman manipuloitu, paikka lohtua tuomaan tarvitseville.

A place to quiet down BW