Abstract: an alternative history leading to the game setup is delineated. There are three main assumptions: the empire of Byzantium acted more resiliently at certain critical moments, which brought about more prosperity to the Balkans, the fourth crusade was not directed against other christians, and Black Death didn't arrive into Europe at all.

Englantilainen historioitsija Arnold Toynbee vertailee Länsi ja Itä-Rooman keisarikuntien eri suuntiin käynyttä kehitystä kulttuurien elinkaaria tutkivassa jättiläisteoksessaan "A Study of History" ja kirjoittaa, että keskiajalle tultaessa läntisen kirkon "pääksi tuli riippumaton paavinistuin, kun taas kreikkalaiskatolisesta kirkosta tuli Bysantin valtion kuuliainen käskyläinen" (tämä ja seuraavat lainaukset ovat alkuteoksesta toimitetun lyhennelmän suomennoksesta "Historia uudessa valossa"). Hän jatkaa Bysantista: "yleisesti kirkon ja valtion liitto tukahdutti kaikki kreikkalaiskatolisen kristikunnan vaihteluun ja joustavuuteen, kokeiluihin ja luomiseen tähtäävät pyrkimykset (...). Erikoistuloksena oli, että keisarillinen hallitus itsepintaisesti kieltäytyi suvaitsemasta edustamansa kulttuurin alueella mitään itsenäisiä 'barbaarivaltioita'. Tämä poliittinen suvaitsemattomuus johti 900-luvun roomalais-bulgarialaisiin sotiin, joissa Itä-Rooman keisarikunta, vaikka pinnallisesti suoriutuikin voittajana, kärsi korvaamattomia vaurioita (...). Nämä sodat aiheuttivat Bysantin kreikkalaiskatolisen kulttuurin luhistumisen."

Toynbeen omaperäisessä terminologiassa "luhistuminen" tarkoittaa elinvoiman ehtymistä. Se olisi siis tapahtunut jo puoli vuosituhatta ennen Konstantinopolin kukistumista vuonna 1453, mikä oli vain tuon luhistumisen jälkeisen pitkän historian päätepiste. Mutta hän sanoo myös, että mitään historiallista kehityskulkua ei voi osoittaa alunperin väistämättömäksi. Bysantin perustalta olisi aikoinaan saattanut kehittyä balkanilainen korkeakulttuuri idän ja lännen väliin. Nyt persialaisten, slaavien, arabien, läntisten kristittyjen ja turkkilaisten paine kävi suurvaltakuvitelmiinsa ehkä liian syvälle uppoutunutta Bysanttia vastaan liian suureksi, ja balkanilainen kulttuuri kuihtui vähän samaan tapaan kuin esim. kelttiläinen kulttuuri Euroopan länsilaidalla.


Konstantinus XI Paleologos, Bysantin viimeinen keisari, joka kaatui miekka kädessä Konstantinopolia puolustaessaan

Tunnen houkutusta filosofoida vähän pitemmälle. Olisiko liian kaukaa haettua, jos katsoisimme Balkanin viimeaikaisen tragedian juontuvan sikäläisen korkeakulttuurin kuolemisesta jo kehtoonsa, jolloin syntyi pysyvä hajanaisuuden ja alikehittyneisyyden tila - siis ainakin siinä mielessä, että parempaankin olisi ollut mahdollisuus? Jäihän tuo tila vaille riittävää huomiota, kun ensimmäisen maailmansodan voittajat keinotekoisia kansallisvaltioita luoden pirstoivat Versaillesissa Itävalta-Unkarin keisarikunnan. Bysantin tavoin sekin oli vahvasti monikansallinen valtio, ja se, ettei kumpikaan jaksanut tältä pohjalta säilyä, osoittaa mielestäni, että muodostuakseen aikapommin sijasta voimavaraksi olisi monikansallisuuden pitänyt jalostua niissä moniarvoisuudeksi, ts. joustavuudeksi ja sopeutumiskyvyksi. Pystyvätkö vastaavaan jalostustyöhön nyt USA, Euroopan yhteisö, Venäjä? Sopii toivoa, sillä - kuten Stephen Toulmin sanoo omasta muuttuvasta maailmastamme teoksessaan "Kosmopolis" - "keskinäisen riippuvuuden ja historiallisen muutoksen aikana pelkkä vakaus ja pysyvyys eivät riitä. (...) Inhimillisinä rakennelmina intellektuaaliset ja sosiaaliset prosessimme täyttävät tulevat tehtävänsä vain, jos vältämme epäolennaisen ja liioitellun vakauden ja sovitamme prosessien toiminnan odottamattomiin tilanteisiin ja funktioihin tai jopa sellaisiin, joita ei voi ennustaa. (...) Instituutioiden pitää kyetä muuttumaan, jotta ne voisivat käsitellä muuttuvia inhimillisiä ongelmia". Itse asiassa Turkkikin - Bysantin jälkeinen Balkanin "yleisvaltio", joksi Toynbee sitä sanoo - menestyi juuri niin kauan kuin täytti nuo Toulminin asettamat ehdot.

Kenties on naiivia väittää, että Bysantti olisi voinut toimia toisin ja säilyä, esim. aidoksi liittovaltioksi kehittymällä - niin tukala sen asema oli. Yrittäkäämme nyt pelimaailmassamme kuitenkin kuvitella, että Leo Isaurilainen ynnä muut avainasemassa olleet Itä-Rooman keisarit olisivat kaukonäköisesti tukeneet elinvoimaisten paikalliskeskusten syntymistä, sallineet vapaan kaupankäynnin, perustaneet riippumattomia yliopistoja, ja luopuneet Bysantille ominaisesta tavasta jättää keisarikunnan reuna-alueet retuperälle heikentämään sotaisten naapurien valloitusintoa. Näin oli tehty Balkanille em. roomalais-bulgarialaisissa sodissa, ja jos nyt oletamme tämän jääneen tapahtumatta, näyttää hyvinkin uskottavalta, että

1. oletus. Bysantin vaikutusvallan vähentyessä olisi Balkanille jäänyt itsenäisiä ja vahvoja valtioita.

Sellaisista keisarikunnan perillisistä oletamme nyt yhden, Dalmatian kuningaskunnan, joka on pelimme kymmenes valtio. Pelimerkkien vaakunassa komeilee - no jaa, ainakin mielikuvitustamme pinnistäen - Dalmatialle perinteiset kolme leijonanpäätä.

Kun nyt olemme alkaneet jossitella, voisimme samantien kuvitella, että todellista kaukonäköisemmät Bysantin keisarit olisivat myös pystyneet luomaan heidän valtakuntansa kautta matkaaviin ristiretkeläisiin luottamukselliset liittosuhteet, jolloin historia olisi saattanut muodostua perinjuurin toisenlaiseksi - silloisen, vielä vahvan Bysantin tuella olisi ristiritarien perustama Jerusalemin kuningaskunta säilynyt ehkä nykypäivään asti, ja Turkin laajeneminen olisi hyvinkin kyetty estämään. Tällaisessa skenaariossa olisi pelissämme Turkin sijasta Bysantti, mikä kieltämättä on kiehtova ajatus. Mutta samalla joutuisimme olettamaan, että ristiritarien ajattelutapa olisi ollut suorastaan päinvastainen kuin todellisuudessa, mitä en osaa pitää mahdollisena. Lähinnä juuri heidän jääräpäisyytensä takia ei tällaista liittosuhdetta päässyt syntymään, mutta ilman tuota jääräpäisyyttä olisi tuskin ollut ristiretkiäkään.

Ristiretkistä kiinnostuneelle voin sivumennen suositella Régine Pernoudin loppuunmyytyä mutta kirjastoista löytyvää teosta "Ristiretket", ja Robert Paynen teosta "The Crusades", jota on saatavilla edullisena taskupainoksena. Etenkin jälkimmäinen näyttää mitä historiankirjoitus voi parhaimmillaan olla: tarkkaa ja olennaisen esiintuovaa, samalla innoittunutta ja kuitenkin helppolukuista.

Ristiretkistä puheenollen: ne, jotka haluavat perustella vahvaa Balkania vieläkin pitävämmin, voivat lisäksi kuvitella, että

2. oletus. Venetsia ei olisi kyennyt käyttämään neljättä ristiretkeä omiin tarkoituksiinsa.

Bysantti näet oli Venetsian vahva kilpailija kaupankäynnissä. Iäkäs ja sokea mutta yhäkin energinen ja ovela doge Dandolo (vieressä kuva hänestä nuorempana) onnistui höntsäämään ristiritareita ja sai heidät hyökkäämään Konstantinopoliin, ristiretkeä muka hyvin palvelevana toimena. Itse asiassa tehtiin ensiksi selvää Zarasta, joka myös oli tuolloin Venetsian vahva kilpailija. Silloinen paavi Innocentius III ei ollut pöllömpi mies hänkään ja näki selkeästi mistä oli kyse; hän julistikin Venetsian ja ristiretken johtajat kirkonkiroukseen, mikä ei kuitenkaan tahtia haitannut - ristiritarit ajattelivat, että ei ketään voida tuplapannaan tuomita, ja ryöstivät ja turmelivat Konstantinopolin seuraavana vuonna eli v. 1203. Paavi leppyi, kun Bysantti näytti olevan liittymässä Rooman vaikutuspiiriin. Näin ei käynyt, mutta Konstantinopoli kuitenkin heikkeni pahasti, mikä myötävaikutti sen lopulliseen kukistumiseen Muhammed II:n hyökätessä v. 1453. Tällöinkään eivät venetsialaiset panneet Konstantinopolin puolesta tikkua ristiin, vaikka juuri he olisivat niin halutessaan voineet auttaa sitä vahvasti.

Todellisuudessakaan ei Balkan silti ollut pelkkä heittopussi. Unkari ja Kroatia muodostivat 1100-luvun alussa personaaliunionin ja nahistelivat jatkuvasti Dalmatian omistuksesta Venetsian kanssa. Jälkimmäinen veti lopulta pitemmän korren. Alueen väestö - lukuunottamatta ylhäisöä, jolle Unkari oli delegoinut hallitusvaltaa - kannatti Venetsiaa; se näytti kantavan alueen kehityksestä suurempaa huolta kuin Unkari, jota kiinnosti itäinen suunta enemmän (sittemmin ilmeni, että Dalmatian hyvinvoinnista ei ihmeemmin piitannut Venetsiakaan). Vaihtoehtoista historiaa jatkaaksemme: jos rannikkoseudut olisivat olleet Bysantin perintönä vauraammat, olisi Unkari kaiketi kiinnittänyt niihin suurempaa huomiota, mikä olisi hyvinkin voinut estää Venetsian pyrkimykset, ja Dalmatia olisi noussut unionissa huomattavaan asemaan.

Ei muuten paljoa puuttunut, etteikö itsenäinen Dalmatian kuningaskunta olisi syntynyt myöhemmin, nimittäin 1800-luvun puolivälissä, jolloin Dalmatian, Slavonian ja Kroatian slaavilaisväestö yritti sellaisen yhdessä perustaa. Italialainen kansanosa kuitenkin vastusti hanketta ja pystyi sen vähemmistönäkin estämään. Itsenäisyyshaaveita on alueella siis elätelty ennenkin, ja kuvitelma niiden varhaisesta toteutumisesta käy vieläkin uskottavammaksi, jos lisäämme vaihtoehtoiseen historiaamme kolmannen oletuksen:

3. oletus. Musta surma ei olisikaan saapunut Eurooppaan tuhojaan tekemään.

Tällöin myöskään Janos Hunyadi ei olisi siihen menehtynyt voittoisan Belgradin piirityksen jälkeen v. 1456, vaan olisi voinut jatkaa itsenäisen Balkanin puolustamista ja rakentamista. Ja mehän aiommekin jättää nyt alkavasta pelistä kaiken satunnaisuuden pois, siis myös luonnononnettomuudet ja niiden osana ruttoepidemiat.

Ruton poisjääminen tietysti muuttaa historiaa muuallakin. Vuoden 1100 paikkeilla ottivat Sisilian haltuunsa normannit. Vaikka ensimmäiset normannihallitsijat kreivi Roger ja kuningas Roger II - isä ja poika - eivät olleetkaan mitään herranenkeleitä, he kuitenkin suhtautuivat varsin suvaitsevaisesti toisuskoisiin, täten jatkaen ja lujittaen heitä edeltäneiden arabihallitsijoiden aloittamaa vapaamielistä linjaa. Sisiliasta tuli kulttuurien sulatusuuni, johon sisilialaiset, normannit, juutalaiset, kreikkalaiset ja muslimit toivat kukin oman panoksensa, ja tuloksena oli suurvalta, joka Roger II:n kaudella valtasi koko pelilaudallamme näkyvän Napolin ja Tunisin alueen. Tieteetkin elpyivät: ensimmäinen Ptolemaioksen Almagestin käännös tehtiin Palermossa, ja arabi Al-Idrisin teos maantieteestä, jonka laatimiseen kuningas itse otti osaa, muistetaan alallaan keskeisenä. Saattoihan meininki näyttää myös melko eksoottiselta - Roger piti haaremia, nimitti itsensä Afrikan kuninkaaksi ja otti pääministerikseen kreikkalaisortodoksi Yrjö Antiokialaisen johtamaan lähinnä juutalaista virkamieskuntaa - mutta ennenkaikkea osoitti edellä haikailemani moniarvoisuuden myönteiset seuraukset. Hohenstaufien noustua valtaan alkoi 1200-luvun alkupuolella byrokratia lisääntyä ja vapaamielisyys vähentyä, mutta suotuisa kehitys jatkui vielä; sanotaan Fredrik II:n muodostaneen Sisiliasta maailman ensimmäisen nykyaikaisen valtion.

Perin omalaatuinen hallitsija oli myös tuo Fredrik II, josta myös kannattaa tässä antaa luonnekuva, hän jos kuka kun oli aito renessanssityyppi jo ennen renessanssia - tuo "stupor mundi" (maailman pöllästys), aikalaisiaan hurmannut ja iljettänyt lyhyenläntä, likinäköinen siloposki, humanisti ja kiduttaja, joka alunperin oli se kuningas - isoisänsä Fredrik Barbarossan sijasta - jonka sanottiin kuolemassaan vetäytyneen Kyffhäuser-vuoreen uinumaan ja odottamaan, kunnes häntä suurimman hädän hetkellä taas tarvittaisiin, tuo moraaliton runoniekka, joka hääyönään makasi morsiamensa kamarineidon, tuo edeltäjänsä haareminpito- ja tieteidensuosimislinjan jatkaja, joka perusti yliopistoja, kirjastoja, Euroopan ensimmäisen eläintarhan, kutsui vieraakseen mm. nerokkaan matemaatikko Fibonaccin, kirjoitti erinomaisena pidetyn tutkimuksen haukkalinnuista, esitti kuuluisat ja aikaansa nähden häikäilemättömät "viisi sisilialaista kysymystä", jotka käsittelivät mm. maailman luomista ja sielun kuolemattomuutta - tietenkään saamatta tyydyttäviä vastauksia - ja osasi ennennäkemättömällä tavalla problematisoida myös arkisia ilmiöitä kysymällä esimerkiksi: "Mistä tuuli tulee?", tuo paavi Gregorius IX:n pannaanjulistama kyynikko, jonka kerrotaan lausuneen: "kolme suurinta petkuttajaa, mitä koskaan on elänyt, ovat Mooses, Jeesus ja Muhammed", tuo arabikulttuurin ihailija, joka rakennutti Otranton saraseenisiirtokunnalle islamilaisen kaupungin moskeijoineen - tosin itse ensin karkoitettuaan tuon saraseeniporukan Sisiliasta Otrantoon, mutta muista kuin uskonnollisista syistä.

Fredrik pystyi kristityistä parhaiten neuvottelemaan arabien kanssa Pyhällä Maalla Jerusalemin kuningaskunnan kohtalosta. Varmasti hän oli myös arabien silmissä poikkeuksellinen: Jerusalemissa alkuvuonna 1229 käytyjen neuvottelujen aikana päättivät muezzinit rajoittaa rukouskutsujensa ulisemista moskeijoiden minareeteista varjellakseen kristityn vieraansa mielenrauhaa, mutta Fredrik torui isäntiään: "Ette saa muuttaa uskonnollisia menojanne minun takiani. Se olisi suuri virhe." Aikakirjojen mukaan Fredrikin harmistumisen syynä ei kylläkään ollut uskonnollinen avaramielisyys vaan yksinkertaisesti se, että hän olisi halunnut kuulla muezzinien koko ohjelmanumeron! Niin tai näin, tuloksena oli kristityille ainutlaatuisen edullinen rauhansopimus, jossa he sitoutuivat lähinnä vain kahteen myönnytykseen: luopumaan Egyptin valloituksesta (!) ja päästämään muslimit harjoittamaan hartautta Jerusalemin temppelivuorelle Kalliomoskeijaan - johon arabit sitäpaitsi suostuivat päästämään myös kristityt, kunhan nämä vain käyttäytyisivät siivosti (niinpä niin - kahdeksan vuosisataa sitten tällaisesta voitiin sopia; kuinkas mahtaa Jerusalemissa käydä nyt? Egyptin valloituksesta juutalaiset tosin ovat jo tainneet luopua...). Paavi pillastui ja julisti pannaan myös Jerusalemin (!!) - olihan ennenkuulumatonta, että kirkon kiroama öykkiö onnistui rauhanomaisesti siinä missä kukaan muu ei edes sotimalla - ja muissakin kristityissä, mm. Jerusalemin patriarkka Geroldissa, herättivät Fredrikin myönnytykset pahaa verta. Suopeasti eivät sopimukseen suhtautuneet kaikki arabitkaan. He tosin olivat arabien tuttuun tapaan jakautuneet moneen toisilleen vihamieliseen klikkiin, mutta niin olivat ikävä kyllä kristitytkin - kristittyjen tuttuun tapaan - ja ainakaan jälkimmäisillä ei moiseen olisi ollut varaa. Seuranneessa mylläkässä unohtui sopimus, joka olisi tavattomasti edistänyt kristittyjen ja muslimien välistä kauppa- ja kulttuurivaihtoa - ja taaskin sitä moniarvoisuutta ja joustavuutta. Mutta 1200-luvun lopulla Jerusalemin kuningaskunnasta tuhoutui sekin vähä, mitä siitä oli enää siinä vaiheessa jäljellä. Taidammepa sittenkin toivoa, että historia ei toista itseään, mutatis mutandis.

Sisiliassakin alkoi levottomuuksien kausi ja pitkä alamäki. Vallananastaja Kaarle Anjoulaisen otteet herättivät tyytymättömyyttä, joka huipentui "Sisilian iltamessuun" pääsiäisenä 1282, eli Palermossa puhjenneeseen kapinaan. Sen tiettävästi laukaisi erään ranskalaissotilaan epäkunnioittava lähentely muuatta sisilialaista naisenpuolta kohtaan, ja tuloksena oli, että jokaisesta saarelta tavatusta fransmannista (ja monesta muustakin siinä sivussa) päästettiin ilmat pihalle, minkä lisäksi Sisilia tarjoutui Aragonian kuninkaan Pietari III:n hallittavaksi. Pahin kovan onnen kolaus oli kuitenkin vielä edessä: musta surma. Sen puhjetessa 1300-luvun puolivälissä arvioidaan Palermon väkiluvun olleen n. 100.000; sata vuotta myöhemmin se oli n. 40.000. Vielä riitti itsenäisyydenkin kannattajia, mutta heidän huomattavin johtajansa Andrea Chiaramonte mestattiin Palermossa v. 1397, eikä Sisilia siitä pitäen pystynyt pullikoimaan Alfonso "Jalomielisen" tylyä veronkantopolitiikkaa vastaan. Mutta nyt pystyy! Yhdentenätoista valtiona esittäytyy pelissämme Sisilian kuningaskunta. Siihen kuuluu puolikas Sardiniaakin; itse asiassa koko Sardinia oli kuulunut Aragonialle jo vuodesta 1322 alkaen (joten vakio-Machiavellissä sen oikeastaan pitäisi kuulua Napolille, joka toki tulisi pelissä tällöin turhan vahvaksi). Tässä pelissämme esiintyvä Sisilian vaakuna on se mikä syntyi Pietarin valtaantulon myötä, eli nelilohkoinen, ensimmäisessä ja neljännessä kentässä Aragonian värit sekä toisessa ja kolmannessa kentässä Hohenstaufien kotka (joka muuten jäi räpistelemään monenkin provinssin vaakunaan Italian saappaassa).

Se, että Sisilia on Napolista erillään, ei muutenkaan ole pelkkää kuvitelmaa. Alfonson kuollessa v. 1458 siirtyi Napolin kuninkuus hänen äpäräpojalleen Ferrantelle eli kuningas Ferdinand I:lle, mutta Sisilia jäi Alfonson nuoremmalle veljelle Juhana II Aragonialaiselle. Mikään suurvalta ei Sisilia kuitenkaan enää ollut, ja sen herruudesta alkoivat pallotella eri kuningashuoneet ja valtiot. Ensimmäisenä sen koppasi Ranska 1400-luvun lopulla. Pelimaailmamme Sisilian kuninkaaksi voinemme kuitenkin ottaa Juhanan.

Rutto rätkähti myös Torinoon v. 1436. Tuntuu mahdolliselta, että siltä välttyminen olisi sallinut Savoijin alueen kehittyä vahvemmaksi - vahva se toki oli nytkin - ja niinpä pelissämme on kahdestoista valtio, Savoijin herttuakunta, jota johtaa herttua Ludvig. Savoiji jakaa Sardinian Sisilian kanssa; todellisuudessakin Savoiji on Sardiniaa hallinnut. Savoijin vaakunana on ollut hopeinen risti punaisessa kentässä jo 1200-luvulta alkaen, itse asiassa perintönä ristiritareilta. Kun se kuitenkin muistuttaa genovalaista Pyhän Yrjön ristiä ja pikaisesti silmäten vähän Itävallankin vaakunaa, valitsemme peliimme sen sijaan Savoia-Vaudin vaakunan 1300-luvulta: kultaisessa kentässä musta kotka, joka kantaa rinnallaan Savoijin kilpeä.

Älkäämme tasapuolisuuden vuoksi unohtako myöskään vaikutusvaltaista Este-ruhtinassukua. Pelimme kolmastoista osapuoli on Ferraran herttuakunta, jonka hovissa isännöi Borso Este ja tunnusvaakunassa Este-suvun hopeinen kotka sinisessä kentässä.

Eräitä kaupunkeja on lisäksi vahvistettu ja eräitä uusia lisätty. Näin on tehty kutakuinkin juuri niillä alueilla, joilla rutto riehui erityisen rajusti. Mutta vähän pitempäänkin kannattaa ruton vaikutuksia miettiä. Syvästä aallonpohjasta, johon kauppa ja rahatalous muun elämän mukana ajautuivat, olisi kyllä voitu päästä ylös piankin, sillä syntyvyys nousi samaan aikaan jyrkästi - ihmissuku kun tunnetusti pyrkii uudistumaan katastrofien jälkeen nopeasti - ellei aivan erityiseksi ongelmaksi olisi tullut maaseutu. Kaupungeista näet vapautui ruttokuolemien takia virkapaikkoja, joihin talonpojat pyrkivät helpomman elämän toivossa, varsinkin kun maanviljelys kävi myös maalaisväestön harventuessa entistäkin raskaammaksi. Elintarviketuotanto romahti, ja nälän heikentämä väestö, joka tähän asti sentään oli jäänyt henkiin, sortui ruton uusiin hyökkäyksiin. Näin kävi muunmuassa Aquilassa, jota pahimman ruttojakson päätteeksi vielä runteli raju maanjäristys v. 1456. Kun ihmiset uskoivat tuohon maailmanaikaan, että luonnononnettomuudet tulivat rangaistuksena heidän synneistään, alkoi vähiin käyneillä aquilalaisilla olla jo syytä miettiä vakavasti, mihin sanoinkuvaamattomiin jumalattomuuksiin he olivatkaan mahtaneet syyllistyä. Tätä miettimistä ei helpottanut, että Taivaan tuomio näytti kohdistuvan jokseenkin summittaisesti niin hurskaisiin kuin huorintekijöihinkin, itse asiassa pikemminkin niihin hurskaisiin, sillä ruttotartunnan saivat haavurien ohella kaikkein herkimmin kirkonmiehet - hehän olivat alituiseen tekemisissä kuolevien ja kuolleiden kanssa. Outoon ja kauheaan tilanteeseen reagoitiin tavalla jos toisellakin: saatettiin juhlia ja irstailla kuin viimeistä päivää - mikä niin usein pitikin paikkansa kirjaimellisesti - tai ryhtyä vaikkapa flagellanteiksi, jotka kiertelivät ympäriinsä itseään vereslihalle ruoskien. Nuo ihmisparat toivoivat, että ehkä Herra heitä sitten armahtaisi kaikessa käsittämättömyydessään.

Mutta kun ruton hirveys kävi suorastaan yli ymmärryksen, oli maailmankuva pakko uudistaa, ja sehän juuri renessanssia leimaa. Rohjettiin ryhtyä ajattelemaan itsenäisesti - näyttihän koko vanha maailmanjärjestys murentuvan moraaleineen sun muineen, ja olipa uusi tuova tullessaan mitä tahansa, ainakaan pahempaa se ei voinut enää olla. Saattoipa yksi ja toinenkin myös uskaltautua aprikoimaan, mahtoiko kaikki sittenkään olla Jumalan tahdon toteutumaa.

Tähän malliin tarkasteli tapahtunutta ainakin Egon Friedell, joka maineikkaan teoksensa "Uuden ajan kulttuurihistoria" ensimmäisen luvun alkuun valitsi Novaliksen mietelmän: "Eikö kaikkialla paras ala sairaudesta?". Friedell kirjoittaa:

"Uudenajan ihmisen konseptiovuosi oli vuosi 1348, mustan surman vuosi. (...) Traagillinen kulttuuri luovuttaa sijansa porvarilliselle, kaoottinen kulttuuri orgaaniselle ja vihdoin suorastaan mekaaniselle: maailma ei tästä pitäen enää ole Jumalan tahtoma mysteeri, vaan ihmisen luoma rationaliteetti."

Muuan sienalainen silminnäkijä, Agnolo di Tura, kirjoitti: "Niin moni kuoli, että kaikki uskoivat maailmanlopun tulleen". Kaunopuheiset rivit, joihin Friedell kuvauksensa huipentaa, vastaavat Agnololle:

"Ja ihmisen vaisto olikin täysin oikeassa: maailma todellakin hävisi. Siihenastinen maailma, tuo oudon ahdas ja kirkas, puhdas ja sekava, siivitetty ja sidottu keskiajan maailma vajosi voivotusten ja ukkosen jylinän kaikuessa ajan ja ikuisuuden synkkiin syvyyksiin, mistä se ei enää milloinkaan ole palaava."

Ehkä Eurooppa muutenkin oli kypsynyt muutokseen, jonka rutto pani alulle. Niittihän se massoittain myös kiinalaisia, intialaisia, tataareja, arabeja - mutta kristittyjen keskuudessa vaikutus oli syvällisin. Miksi sitten musta surma alkoi noin hillittömästi raivota juuri silloin? Vanhemmalta ajalta tunnetaan vähäisempiä ruttoepidemioita, joten ruttobakteeri ei ollut mikään uusi ilmestys rotissa ja niiden kirpuissa. Tapahtuiko siinä kuitenkin jokin mutaatio? Vai oliko syynä vilkastunut merenkulku? Viilenevä ilmasto? Kiintoisia kysymyksiä, jotka jääkööt nyt setvimättä. Siirrymme maailmaan, joka on rutolta säästynyt -

- eli vaihdamme Balance of Power-skenaarion kolmentoista pelaajan skenaarioksi Absence of Plague. Se alkaa keväällä 1459, jolloin Juhana hallitsee Sisiliaa, Hunyadi elää edelleen hyvissä voimissa Dalmatian kuninkaaksi huudettuna - ja maailma on pelikarttaa katsoessamme, jos ei välttämättä kirkas, puhdas ja siivitetty, niin ainakin ahdas, sekava ja sidottu.Veronkantovaihe oletetaan jo ohitetun ja tilanteena on ylläpitovaiheen alkuhetki. Pelilaudalla on vain itsenäisiä varuskuntia; kukin valtio saa pestata tänä ensimmäisenä keväänä enintään kolme omaa joukkoa, jota varten kullakin on 15 tukaatin alkukassa. Ensimmäisenä keväänä ei normaaleja vero- ja kauppatuloja saada, mutta pakkoverotusta voi harrastaa ja provinsseista voi käydä kauppaa uuden säännöstön mukaan. Ja kaiken satunnaisuuden jätämme siis pois.

Valtioiden jokseenkin juhlava määrä on taas vaatinut pelikartan peukalointia:

1. RANSKA. Vuonna 1348 rutto tappoi Marseillen asukkaista yli puolet. Pelimaailmassamme ei näin ole käynyt, ja Marseille onkin 2-luokan suurkaupunki Lyonin sijasta. Korsikan länsipuoli, jossa on linnoittamaton satamakaupunki Ajaccio, kuuluu Ranskalle. Provence on itsenäinen, mikä onkin oikein, sillä Provence liitettiin Ranskaan vasta vuonna 1486.

2. SAVOIJI. Savoijista on lohkaistu rannikko Nizzaksi. Savoijiin on toisaalta liitetty Torinon länsipuoli. Nizzassa on linnoitettu satamakaupunki, Savoijissa on linnoittamaton kaupunki ja rutolta säästyneessä Torinossa 2-luokan suurkaupunki. Savoiji omisti tuolloin jopa Geneven, mutta pelitasapainon takia lienee Sveitsin alue pidettävä kokonaisuudessaan itsenäisenä. Savoijilla on lisäksi Sardinian pohjoispää Sassari, jossa on linnoittamaton satamakaupunki. Pelin alussa Savoijilla on kontrolli myös Pontremolissa, mikä vastaa todellisuutta - jos nyt hypoteettisessa maailmassa tarvitsee mitään perustella todellisuuteen vedoten. Pelillisesti tämä on lähinnä vitsi, koska Pontremoli ei kuitenkaan kuulu Savoijin valtioon. Onpahan se ainakin yksi mahdollinen kaupankäynnin kohde.

3. GENOVA. Pontremolia siis kontrolloi Savoiji, mutta Montferrat, jota todellisuudessa havitteli sekä Savoiji että Milano, on nyt liittynyt ruton säästämään Genovaan. Korsikasta kuuluu Genovalle enää itäreuna Bastia, jossa sentään on linnoittamaton satamakaupunki.

4. ITÄVALTA. Tirolissa on linnoittamaton kaupunki ja provinssin länsipäästä on liitetty Sveitsiin nurkkaus, joka Sveitsiin pitäisi kuuluakin, eli lähinnä Wallisin kantoni. Unkari, jossa on 2-luokan suurkaupunki, on Hunyadin pojan Matias Corvinuksen komennossa itsenäisenä. Itse asiassa tuntuisi luontevimmalta ajatella Unkari ja Dalmatia kaksoismonarkiaksi, koska Slavonia ja Kroatia kuuluivat Unkarille, mutta silloin tulisi Dalmatiasta liian vahva. Suur-Unkarilla on yhteinen raja Bosnian kanssa, kuten oli todellisuudessakin. Krainista on erotettu rannikko kaupunkeineen Triesten provinssiksi, jossa nyt on peräti linnoitettu satamakaupunki. Trieste ulottuu Istriaan saakka, mikä hävittää Kroatian rannikon pohjois/etelä-jaottelun.

5. MILANO. Milanon itäosa on erotettu itsenäiseksi Bolzanoksi, jossa on linnoittamaton kaupunki. Itse Milanon aluetta ei ole vahvistettu, mitä voi perustella tässä sillä, että jostakin syystä rutto ei iskenyt Milanoon läheskään yhtä rajusti kuin pelialueemme muihin suurkaupunkeihin.

6. VENETSIA. Venetsialla ei nyt ole Istriaa eikä Dalmatiaa. Sitä vastoin Veronassa on linnoitus-kaupunki; Verona olikin tuolloin esim. Padovaa selvästi suurempi kaupunki. Venetsian saarta käsitellään kartalla taas uudenlaisin poikkeussäännöin.

7. FERRARA. Modenasta on erotettu pohjoispuoli Reggioksi, jossa ei ole kaupunkia. Bologna on 2-luokan suurkaupunki. Sen kuuluminen Ferraran herttuakuntaan on epähistoriallista - oikeasti se oli tuolloin itsenäinen - mutta pelitasapainon takia ehkä tarpeellista. Ja voihan sitä hyvinkin kuvitella, että vahvat, terveinä pysyneet naapurit ovat saaneet korskeat Estet ja Bentivogliot ottamaan kapustan kauniiseen käteen ja hakemaan turvaa toisistaan. Niin ainakin minä kuvittelin pelikarttaa muokatessani.

Myös Ferrara on 2-luokan suurkaupunki samoin kuin itsenäinen naapuri Mantova. Bolognassa ja Mantovassa olikin asukkaita jopa enemmän kuin esim. Roomassa tai Napolissa.

8. FIRENZE. Pistoiassa on linnoituskaupunki. Sitä se ruton poisjääminen teettää tässäkin. Firenzen provinssin pohjoispuolelle on lisätty Praton provinssi, jossa ei ole kaupunkia, ja länsipuolelle itsenäinen kaupunkiprovinssi San Marino - Giancarlon toivomuksesta, hän kun on sieltä kotoisin, mutta idea on hyvä muutenkin.

9. KIRKKOVALTIO. Urbinossa on linnoituskaupunki ja Perugiassa 2-luokan suurkaupunki. Toisaalta Bologna kuuluu Ferraralle ja Rimini on itsenäinen, kuten todella tuolloin olikin. Niin oli kyllä myös Urbino, mutta hurskas Federigo-herttua sentään kaveerasi paavien kanssa toisin kuin Riminin saatanallinen Sigismondo, josta Pius II sanoi myrkyllisesti: "Kukaan kuolevainen ei ole tähän mennessä laskeutunut helvettiin kanonisoimismenoin. Sigismondo tulee olemaan ensimmäinen, joka katsotaan sellaisen kunnian arvoiseksi."

10. NAPOLI. Sisilia ei kuulu Napolille. Salernossa on sitävastoin linnoitettu kaupunki ja Aquilassa linnoittamaton. Salerno olikin tuplasti esim. Barin kokoinen, ja Aquilasta olikin jo puhetta. Lisäksi Otranton länsipuolesta on tehty itsenäinen Kalabria, jossa on linnoituskaupunki. Alfonso Aragonialainen tapasi näet panna pakkoverolle muitakin alueita kuin Sisilian, ja v. 1458 meni kelpo kalabrialaisilta kuppi nurin. Syttyi kapina, jonka Alfonso kykeni kukistamaan, toisin kuin tässä pelimaailmassa - kas kun sekin paha ruttoepidemia on nyt jäänyt pois, joka puhkesi Kalabriassa v. 1374.

11. SISILIA. Sisilian eteläpuoli muodostaa Palermosta ja Messinasta erotetun Syrakusan, jossa on linnoitettu satamakaupunki. Palermossa on 2-luokan suurkaupunki - oikeastaan sen pitäisi olla jopa luokkaa 3, kun kerran rutto on sen säästänyt. Lisäksi Sisilialle kuuluu Sardinian eteläpuoli Cagliari, jossa on linnoittamaton satamakaupunki, sekä uudet, pienet Liparin ja Pantellerian saaret.

12. DALMATIA. Dalmatia on jaettu Zaran ja Spalaton provinsseiksi. Pohjoisessa Zarassa on - ristiretkiltä säästyneenä - linnoitettu, suuri satamakaupunki, eteläisessä Spalatossa linnoituskaupunki. Kroatia on jaettu pohjoiseen Fiumeen, jossa on linnoitettu kaupunki, ja eteläiseen Kroatiaan, jossa ei ole kaupunkia. Fiumesta on suora yhteys Pohjoiseen Adrianmereen. Rannikolla ei ole enää mitään etenemiseen liittyviä erikoisominaisuuksia; beigenväriset saaret ovat pelin kannalta pelkkää merta.

13. TURKKI. Tunis voisi skenaariossamme kuulua vaikka Sisilialle, mutta se on itsenäinen, mikä vastaa todellisuutta. Tuolloin Tunisiaa näet hallitsi berberiläistä sukujuurta oleviin hafsideihin kuuluva Abu Omar Osman, joka muistetaan vakaiden olojen ylläpitäjänä reilun puolen vuosisadan mittaisen valtakautensa ajalta (1435-1487). Tunisista tuli tärkeä kauppakeskus, joka sekin kärsi rutosta, joten on perusteltua palauttaa se 2-luokan suurkaupungiksi. Tunisin eteläpäästä on erotettu Gabes, merkittävä karavaanireittien päätepiste. Siellä kaikuu muezzinin kailotus moskeijassa eli linnoittamattomassa kaupungissa.

Hafsidit joutuivat väistymään vasta v. 1535; ei kylläkään vielä Turkin, vaan - yllätys! - Itävallan eli keisari Kaarle V:nnen tieltä; hän näet hallitsi Aragoniaakin. Valtasipa Maltankin. Turkki valloitti Tunisin keisarikunnalta v. 1574, ja Turkin valtakaudelta on peräisin Tunisin huono maine barbareskivaltiona eli merirosvojen pesäpaikkana. Mutta 1400-luvulla kuva siis oli toinen.

Malta taas kuului Aragonian Alfonsolle eli Napolille. Tämä ei antanut saarelaisille syytä riemuun, sillä turkkilaiset olivat jatkuvana riesana rannikoita rosvotessaan ja kaapatessaan asukkaita orjikseen. Rutto rellesti Maltallakin eli vähensi potentiaalisten orjien määrää ja saattoi sitä kautta heikentää turkkilaisten tuota niin karua saariryhmää kohtaan tuntemaa mielenkiintoa. Se oli silti sitä luokkaa, että Kaarle lahjoitti saaren johanniitoille v. 1530 juuri turkkilaisuhan torjumiseksi - joten ei liene ihan mieletöntä, että Malta kuuluukin rutolta säästyneessä 1400-luvun pelimaailmassamme Turkille, vaikka todellisuudessa se ei pystynyt saarta koskaan valloittamaan. Kaarle taisi tietää mitä teki; kuuluisa on neljä kuukautta kestänyt piiritys vuonna 1565, jolloin 600 johanniittaa ja 7900 muuta maltalaista pitivät johanniittain suurmestarin Jean de la Valletten johdolla menestyksellisesti puoliaan 40.000 turkkilaista vastaan. Eipä tainnut sulttaani muistaa, että kaksi täyttä pelikautta pitää piirittää. Maltan pääkaupunki Valletta on nimetty arvatkaapa kenen muistoksi.

Turkille kuuluu vielä uusi, pieni Lampedusan saari.

14. MERET. Eteläisen Adrianmeren eteläpäästä on tehty Illyrian meri (italiankieliset nimet eivät käyttämässämme pelikartassa kylläkään täysin vastaa suomenkielisiä). Lionin lahti on vaeltanut vähän itäänpäin ja vaihtanut sen mukana nimensä Toulonin mereksi. Vapautunut alue on liitetty Läntiseen Välimereen. Eteläsuunnalla puolestaan Joonian meri ulottuu nyt Tunisiin (oikeastaan Gabesiin) saakka.

Suomalaisen käytännön mukaista nimistöä en ole kartalla säilyttänyt, koska mukana on ulkomaisiakin pelaajia. Englantiakaan en ole halunnut käyttää. Tuloksena on italian-, ranskan- ja saksankielinen sekoitus, eikä edes aivan johdonmukainen. Aika pitkään käytin omassa evoluutioversiossani paikalliskielisiä nimiä kaikkialla, jolloin esim. Unkari oli Magyarország, Kroatia Hrvatska ja Tunisin lahti Khalìj Hammàmàt. Olisiko ne kannattanut säilyttää, mene ja tiedä.

Kaikista kartalle tehdyistä lisäyksistä huolimatta tässä pelissä on selkeän raaka pudotusmeininki. Leikkiin mukaan lähtijä tiedostakoon, että kaikki valtiot eivät voi keikkua mukana kovinkaan pitkään. Kuka keikkuu, kuka ei, onkin sitten diplomatian ja pelisilmän asia, ja uskoakseni on tavallistakin tärkeämpää valita ystävät ja viholliset harkiten. Eräät valtiot vaikuttavat vahvemmilta kuin eräät muut, mutta näinhän se aina on niin Machiavellissa kuin todellisuudessakin. Neuvottelukyky ratkaisee; tietysti on jokaisen oma asia, kuinka pyrkii tätä skenaariota pelaamaan, mutta itse katson - enkä meistä ainoana - että mahdollisuuksia tarjoutuisi esim. moneenkin kolmen valtion liittoon, jotka ihannetapauksessa eivät heti hajoaisi, mutta eivät olisi ikuisiakaan.

Itsenäisten joukkojen roolia ja vuotuisia kauppatuloja on viilailtu. Lahjusten rooli lienee vähäisempi kuin viime pelissä, koska lainaa ei voi ottaa.