Ahdistaako kuvaaminen koskaan?

[Hannu KH]

Meidän tyttärellä oli Italiassa häät, mun tietysti piti saatella tytär kirkkoon, ja sitten ykskaks vaihtaa roolia kuvaajaksi.
Kun kirkkoharjoituksissa kysyimme, että mistä tiedämme milloin meidän pitäå lähteä kävelemään niin vastaus oli: valokuvaaja antaa merkin. Kun siihen vastasimme että minä olen kuvaaja, niin papin ja suntiota vastaavan henkilön naama loksahti auki. Kysyivät sitten että kuka kuvaa sisäänkäynnin....niin tietysti morsiamen äiti.....hyvinhän se homma sujui, vaimollakaan ei ole tapana omien lasten häissä nyyhkiä, hyvä kun käy kaupaksi.
Tyttären anopilta tuskin vastaavanlaiset tehtävät olisi onnistuneet, senverran tunteella siellä hommat vedetään.
Kyseisen tilaisuuden kuvaaminen ei ollut vastenmielistä, pääsipä seuraamaan juhlallisen lähes tunnin mittaisen tapahtuman aitiopaikalta, ei tarvinnut istua penkissä niinkuin muut.

[Aegean]

Itsepä olen huomannut, että tunteet on paljon helpompi pitää kurissa kun on kuvaustehtävä. Itse aikanaan valokuvasin kummisetäni hautajaisissa. Setäni, joka alunperin oli minua valokuvaukseen innoittanutkin.

Sitä juttua kelatessa on jälkeenpäin monet monet kerrat silmänurkat kostuneet. Mutta siinä kuvaustilanteessa täytyy sanoa, että oli elämäni "helpoimmat" hautajaiset. Etsimen läpi tilanteita kun tarkasteli ja keskittyi kuvaamiseen, niin homma hoitui helposti.

[Ohiampuja]

Se että lähdetään porukalla kapungille/biitsille/vaellukselle ja yrität sitten keskittyä valokuvaamiseen siinä ohessa ei vain toimi. Tulee huono mieli ja huonoja kuvia. Kantapään kautta olen oppinut.

Itsepä olen huomannut, että tunteet on paljon helpompi pitää kurissa kun on kuvaustehtävä.

Tästä kaksi asiaa joista olen täysin samaa mieltä. :-)